Käsiohjelmien lisälehtiä

Preludi

julkaistu 11.11.2020

 

Teinivuosiltani säilyneessä sävellyskansiossa on myötätuntoa huutavien nuottikäsikirjoitusten lisäksi myös haalistunut konserttiohjelma joulukuulta 1985. Soitin tuolloin Valkeakosken musiikkiopiston kirkkokonsertissa oman pianokappaleeni, jolle olin antanut luovuutta säästellen nimen Preludi. Se oli ensimmäinen julkisesti esitetty sävellykseni.  Kapealla alueella liikkuvaa melodiaa jankkaileva Preludi ei välttämättä ollut varhaisista kappaleistani paras. Se päätyi debyyttisävellyksekseni lähinnä siksi, että osasin soittaa sen itse.

​

Säveltäminen alkoi kiinnostaa toden teolla yläasteiässä. Musiikkiopiston pakolliset teoria- ja musiikkitietotunnit synnyttivät innostuksen perehtyä säveltäjien elämäkertoihin ja tyylikausien historiaan. Sulho Rannan kirja Sävelten mestareita taitaa nykysilmin katsottuna olla vanhahtavaa neromyyttien kiillottelua, mutta siitä huolimatta - tai juuri siksi - teos imaisi minut syvälle taidemusiikin lumoihin. Koulupäivien jälkeen pyöräilin usein Valkeakosken kirjaston erinomaiselle musiikkiosastolle hakemaan uusia partituureja ja LP-levyjä ja vietin iltapäivät niiden parissa.

​

Säveltäminen vaikutti niin ylimaallisen kiehtovalta, että sitä oli kokeiltava myös itse. Sorvailin miniatyyrejä lähinnä pianolle ja jousisoittimille. Yrityksistä saattoi havaita paitsi sen, että Béla Bartókia ja Alban Bergiä oli kuunneltu, myös sen, ettei satsiopista ollut hajuakaan.

​

Vein pari kappalettani myös pianotunnille. Tieto tästä kiiri valkeakoskelaistuneen säveltäjä Kari Rydmanin korviin. Hän pysäytti minut opiston käytävällä ja sanoi, että olisi kiinnostunut näkemään aikaansaannoksiani. Eipä aikaakaan, kun olin soittamassa hänen ovikelloaan nuottimappi kainalossa. Kari rohkaisi jatkamaan harrastusta ja piti ainakin yhtä kappaleistani jopa esityskelpoisena. Sain myös vinkkejä siitä, millaiseen musiikkiin kannattaisi seuraavaksi tutustua. Vakuutuin muun muassa Lutosławskin, Pendereckin ja Messiaenin neroudesta, kun kuuntelin Karin luona passiivisesti piipputupakoiden 1900-luvun merkkiteoksia vuoroin kelanauhoilta, kaseteilta ja viimeisiään veteleviltä LP-levyiltä. Niiden lisäksi tutustuin varhaisemman musiikinhistorian unohdetumpiin helmiin, eikä rytmimusiikkiakaan täysin sivuutettu.

 

Kari toisti usein ajatusta, että sävellystyössä pääasia on laatu, ei tyyli. Nuorempien sukupolvien on ehkä vaikea käsittää, että 1980-luvun puritaanimodernistisessa akateemisessa ilmapiirissä tuollainen kanta oli suorastaan kapinallinen ja radikaali. Mieleeni jäi myös toteamus, että kaiken musiikin on «svengattava» tyylistä ja tekniikasta riippumatta.

​

Epäviralliset sävellystunnit Kari Rydmanin kanssa jatkuivat enemmän tai vähemmän säännöllisenä pari vuotta, kunnes lukioiässä jatkoin opintoja Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa Erkki Jokisen oppilaana.

​

Voisin nykyäänkin kirjoittaa Preludin uudestaan ulkomuistista, siinä määrin erityinen paikkansa sillä on muistoissani. Siksipä otin Preludin melodian lähtökohdaksi, kun 30 vuotta myöhemmin sävelsin Homeground-nimisen teoksen Valkeakosken Soittokunnan juhlakonserttiin.