Sattumuksia ja mietteitä sävelsavotoilta

Näin Norjassa

julkaistu 3.12.2020

 

Keväällä 2015 perheellemme avautui yllättäen mahdollisuus muuttaa Pohjois-Norjaan. Silmiini osui ilmoitus avoimesta laulajan, laulunopettajan ja kuoronjohtajan virasta Hammerfestissa. Hain paikkaa ja sain kutsun haastatteluun ja koe-esiintymiseen. Itseluottamusta ja hullunrohkeutta koeteltiin, kun koko työnhaku- ja haastatteluprosessi piti läpikäydä norjaksi. Lopputuloksena oli kuin olikin asettuminen Jäämeren rannalle.

 

Muutto Norjaan tuotti sävellystöihin katkoksen. Uusi työpaikka, uusi työkieli ja muu integraatioponnistelu imivät aikaa ja henkistä energiaa siinä määrin, ettei säveltämiseen yksinkertaisesti riittänyt kapasiteettia. Itse asiassa kävi niinkin, että muuton jalkoihin jäi suuri, jo pitkälle valmisteltu sävellyshanke. Pyhien seinien ja Vieraiden parissa olin kokenut löytäneeni kamarioopperasta oman leipälajini, ja nyt oli suunnitteilla kolmas sen lajin teos. Olin törmännyt mielestäni kerrassaan herkulliseen aiheeseen, synopsis oli valmis, libretto työpöydällä ja musiikillinen sisältö iduillaan. Synopsista ja suunnitelmaa esittelemällä olin saanut suunnitelmiin mukaan huippuluokan ohjaajan, tehomieheksi tuntemani tuottajan ja rooleihin dream teamin. Esityspaikkakin oli jo katsastettuna. Norjasta käsin oopperan toteuttaminen olisi kuitenkin ollut mahdotonta, joten synopsis ja luonnokset lojuvat tällä hetkellä pöytälaatikossa. Mikäli en eläkeikään mennessä saa projektia edistettyä, testamenttaan synopsiksen eteenpäin.

 

Nuottien kirjoittaminen ei ensimmäisinä Norjassa vietettyinä toki vähentynyt, pikemminkin päinvastoin. Sovittaminen oli alusta asti osa toimenkuvaani, ja lisäksi alueen kuorot ja orkesterit alkoivat tilailla sovituksia ja orkestraatioita projekteihinsa. Vuonna 2016 urakoin virkatöiden ohessa myös työurani hektisimmän nuottisavotan. Ilmajoen Musiikkijuhlilla oli totinen paikka, kun Mannerheim-oopperan kantaesitystä valmisteltaessa. Tuomas Kantelisen sävellystyön valmistuminen venyi aivan kalkkiviivoille.

 

Osa musiikista oli vielä luonnosasteella, kun näyttämöharjoitukset käynnistyivät. Ennakkolippuja oli myyty yli 10 000 kappaletta, ja tuotantotiimi odotti kylmää hikeä hikoillen teoksen valmistumista. Lupauduin laatimaan  oopperan pianopartituurin. Säveltäjältä sähköpostilla saadusta aineistosta syntyi nuottimateriaalia harjoituksiin ajoittain yötöinä, kun ohjaaja ja solistit odottivat nuotteja aamun harjoituksiin. Pianoharjoitusten pyöriessä urakoitiin sitten kelloa vastaan taistellen orkesterimateriaalien kimpussa, mutta ensi-iltaan mennessä kaikki oli kuin olikin valmista. Mannerheimia esitettiin Ilmajoella myös kahtena seuraavana kesänä. Näin läheltä en ole koskaan päässyt seuraamaan toisen säveltäjän työn etenemistä. Tuomas Kantelinen on mitä leppoisin mies, ja tunnelman puolesta prosessi eteni hänen kanssaan miellyttävissä merkeissä kiireestä huolimatta.

 

Parin vuoden jälkeen elämä ja työ Norjassa alkoivat jo rullata siinä määrin sulavasti, että sävellyssorvin ääreen palaaminen tuntui taas ajankohtaiselta. Suomesta tuli sopivasti pari sävellystilausta, ja niiden ohella kirjoitin kaksi uuteen kotiseutuun liittyvää puhallinorkesterikappaletta: On the Shores of Ruija pyörittelee vanhaa kansanlaulumelodiaa, ja Waltzing Whale –kappale on omistettu Hvaldimirille, Hammerfestiin hakeutuneelle maitovalaalle, joka osoittautui Venäjän laivaston kouluttamaksi.

 

Uusissa maisemissa syntyi pitkästä aikaa myös pop-kappale. Sydänverestä puhuminen lienee kovin pompöösiä, mutta liioittelematta voi sanoa, että uuteen lauluun latautui poikkeuksellinen määrä tunnetta ja omakohtaisuutta. Norjaan muutto oli iso käänne muutenkin kuin ammatillisesti. Uusi elämänvaihe kaukana muusta maailmasta, arkiympyröiden sopiva supistuminen, lumoavat maisemat ja lisääntynyt yhteinen aika kotirintamalla tuntuivat äärimmäisen hyvältä tiukkojen ruuhkavuosien jälkeen. Slowly Sliding December Days –laulun lauseet karujen rantojen kokemisesta henkilökohtaisena «pyhänä maana» eivät minulle ja Minnalle ole liioittelua.