Käsiohjelmien lisälehtiä

"Ikaalisten kiltein mies" sosiopaattina

​

2000-luvun alkuvuosina pienehköjä oopperarooleja ja konserttikeikkoja oli sen verran, että ääni pysyi vähintään stand by –tiilassa, mutta painopiste siirtyi tuossa vaiheessa musiikin kirjoittamiseen sekä orkesterien ja kuorojen johtamiseen. Ratkaiseva piristysruiske oopperaminälleni oli pääsy Mozartin Don Giovannin nimirooliin vuonna 2008 PIRAMK:in produktiossa. Tuotannossa oli mukana myös maailmanluokan ääniä Tuomas Katajalaa ja Jaakko Ryhästä myöten, ja esitys sai erittäin kiittävän vastaanoton.

​

Suurista oopperarooleista juuri Don Giovanni lienee minulle äänellisesti kaikkein mieluisin ja parhaiten istuva. Roolin mielenmaisemaa oli myös erittäin mielenkiintoista työstää. Uskon löytäneeni itselleni toimineen tavan toteuttaa kyseisen antisankarin sosiopaattisuus ja demonisuus. Michael Baranin ohjaus tarjosi onneksi mahdollisuuden lähestyä roolia tyynenviileän häikäilemättömyyden kautta. Perinteinen testosteronipursuun perustuva hahmo ei olisi kenties toiminut minun tekemänäni. Sen totesi myös Helsingien Sanomien sinänsä positiivinen arvostelu. Aamulehdessä puolestaan julkaistiin oopperan aikoihin henkilöjuttu, jonka otsikossa demonisen roolin ja siviiliminäni ristiriitaan viitattiin puhumalla «Ikaalisten kilteimmästä miehestä». (Jutun ilmestyttyä pelkäsin muun muassa pesäpallojoukkueeni saavan otsikosta pontta pottuilulle. Pelkoni kävivät toteen…)

​

Omassa teosrankingissäni Don Giovanni nousee musiikinhistorian top 10:een. Pyynikki-salin esityksen johtanut Ari Angervo painotti harjoituksissa juhlallisesti, kuinka meidän tulisi ymmärtää olla kiitollisia siitä, että saamme tehdä jotain tällaista. Olin hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Don Giovannin roolin myötä piirsin elämäni to do –listalle ison rastin.

​

Varamiespalvelua

​

Don Giovanni antoi aimo annoksen motivaatiota panostaa lisää laulamiseen. Seuraavina vuosina Tampere-talon tuotannot tarjosivat siihen hyvät mahdollisuudet - vaikkei se juurikaan näkynytkään oopperoiden käsiohjelmissa eikä edes tilipussissani. Haasteita ja tärkeää kokemusta tarjoutui nimittäin tuuraustehtävien muodossa

​

Varamieshommat käynnistyivät Don Carloksen myötä keväällä 2009. Tuotantoon syntyi ongelma, kun Tommi Hakala sai luvan käydä kesken harjoitusperiodin debytoimassa New Yorkin Metropolitanissa. Tommin Amerikan-matkan ajaksi tarvittiin näyttämöharjoituksiin Rodrigoa, ja tehtävää tarjottiin minulle. Pänttäsin roolia viikon ajan aamusta iltaan ja lähdin uhkarohkeasti katsomaan, kuinka kävisi. Rahkeet eivät olisi tuossa vaiheessa riittäneet roolia näyttämöllä tekemään, mutta olihan se elämys laulaa baritonien unelmaroolia ja ensembleja esimerkiksi Camilla Nylundin kanssa.

​

Siinä määrin vaurioitta selviydyin vara-Rodrigon pestistä, että vuoden 2010 Lohengrinissa paikkuutöitä tarjottiin kahden roolin verran. Heldenbaritoni Jukka Rasilainen oli treenikaudella pari viikkoa Wotanina Tokiossa ja Jaakko Kortekankaalla oli Kansallisoopperan töitä, joten ryhdyin sijais-Telramundiksi ja cover-Heerruferiksi. Raskaimpiin Wagner-rooleihin kuuluva Telramund ei oikeasti ole minun kakunpalani, mutta herkkua sitä oli harjoituksissa päästellä. Heerruferin sain tehdä yleisöllekin kenraaliharjoituksessa. Kasper Holtenin ohjaamassa versiossa työntelin Kuningas Heinrichin roolia tehnyttä Jaakko Ryhästä pyörätuolissa  Jaakon kuiskaillessa saksankielisen laulannan välissä pikaisia ohjeita: «Lähdetään.» «Ei kun vasemmalle.»

​

Cover-tehtävistä ei juuri leipää kertynyt, mutta niiden arvo on ollut valtava. Jokainen ilta näyttämöllä yhdessä maailmantähtien kanssa on antanut suunnattoman määrän oppia ja - jos hyvin on sujunut - itseluottamusta.

​

Kuumetta ja suuria saappaita

​

Kevään 2011 Taikahuilussa varamiestouhu saavutti lakipisteensä. Tampere-talon produktio ei jäänyt muistoihin laulullisena huippusuorituksena omalta osaltani, mutta poikkeuksellisen mieleenpainuva ja ammatillisesti käänteentekeväkin kyseinen rupeama kyllä oli.

​

Varsinainen palkallinen tehtäväni produktiossa oli Monostatoksen osa. Matalaan tenorirooliin otettiin tällä kertaa kaksi baritonia. Suurimman osan esityksistä lauloi Sauli Tiilikainen. Ohjaaja Tuomas Parkkinen sijoitti tarinan Las Vegasiin, ja Monostatokseen aina liittyvä rasismidilemma ratkaistiin tekemällä hahmosta meksikolainen bandiitti. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni kävin värjäyttämässä tukkani mustaksi.

​

En ole baritoniksi erityisen korkeaääninen, ja «Monon» roolissa on muutamia säveliä, jotka olisivat minun kohdallani vaatineet priimapäivän soidakseen kunnolla. Sellaista ei totta vie tullut, kun pääsin vihdoin tekemään roolia yleisön eteen. Esityspäivän aamuna minulla oli lähes 39 astetta kuumetta. Päätin kuitenkin uhrautua taiteen vuoksi ja mennä sairaana töihin. Liksallekin minulla oli toki kovasti käyttöä, freelance-hommissahan harjoituksista ei makseta. Napsin kuusi buranaa kollegoiden suosittelemalla ajoituksella ennen esitystä, ja selvisin kuin selvisinkin roolisuorituksesta. Monostatoksen aaria meni itse asiassa olosuhteisiin nähden oikein mainiosti.

​

Tiesin, että seuraava aamu tulisi olemaan käytännössä äänetön. Siinä oli se ikävä puoli, että kyseessä oli myös keikkapäivä. Lauloin Tampereen filmifestivaaleilla live-musiikilla toteutetussa Chaplinin Nykyajan esityksessä. Ylärekisteristä puuttui kvintin verran säveliä, ja kovin oli joelhallikaismainen klangi muutenkin. Onneksi tehtävänäni oli nyt vain mieskvartetin ykkösbassostemma. Siitä suoriuduin rimaa hipoen.

​

Monostatoksen lisäksi tein produktion aikana neljää muuta roolia. Täytettävänä oli melkoisen suuria saappaita. Pariin otteeseen lauloin Papagenon repliikkejä Gabriel Suovasen sairastuttua. Kun Jorma Hynninen oli poissa ensimmäisestä yleisölle tehdystä kenraaliharjoituksesta, hyppäsin hänen tilalleen Kaitsijapapiksi. Ehkä kaikkein hykerryttävin pesti olivat kuitenkin läpimenot kahden papin pienissä rooleissa. Näihin puhepainotteisiin koomisiin rooleihin oli tällä kertaa palkattu teatterilegendat Heikki Kinnunen ja Esko Roine. Heillä oli läpimenopäivinä vuoron perään muita menoja, ja paikkasin silloin puuttuvaa pappia puoli-improvisoidulla läpänheitolla läsnä olevan osapuolen kanssa. Myönnän, etten kokenut komediakarismani täysin korvanneen Kinnusen ja Roineen lavasäteilyä, mutta hauskaa riitti.

​

Kenraaliharjoitus Kaitsijapappina muodostui tulevaisuuteni kannalta varsin merkitykselliseksi. Paikalla yleisön joukossa oli myös Tampereen Oopperasäätiön hallitus, joka paria viikkoa myöhemmin myönsi minulle ja Paminaa esittäneelle Marjukka Tepposelle stipendin ulkomaisia jatko-opintoja varten. Stipendin turvin kävin muutamaan otteeseen kamarilaulaja Oskar Hillebrandtin opissa Wienissä, Berliinissä ja Baijerissa. Oskarin kanssa opiskeleminen toimi alusta asti erinomaisen miellyttävällä ja tehokkaalla tavalla. Koin löytäväni ratkaisevia uusia ulottuvuuksia laulutekniikkaani. 50-vuotisen uran ilman ääniongelmia tehnyt Oskar määritteli myös äänimateriaalini tavalla, johon katsoin voivani luottaa. Vaikka äänessäni on kenties korkeitakin sävyjä, rekistereiden ylimenoalue asettuu kuulemma baritoniksikin sen verran matalaan kohtaan, ettei kannata haaveilla liian korkeasta laulettavasta.

​

Ennen Norjaan muuttoa ehdin vielä tehdä joitakin pienehköjä rooleja ja Hammerfestista käsin kävin esiintymässä omassa Vieraat-kamarioopperassani Nurmeksen Joulumusiikissa. Ruijassa ei oopperatuotantoja valitettavasti ole ollut näköpiirissä, joten nähtäväksi jää, vieläkö on mahdollisuus päästä näyttämölle.