Käsiohjelmien lisälehtiä

Hiirikarkotin kallossa

julkaistu 18.5.2022

 

Elokuisena iltana 2019 päivittelin nukkumaan mennessäni voimakasta, korkeataajuuksista vinkunaa korvissani. Oli kuin mummolan keittiössä taukoamatta sirittänyt hiirikarkotin olisi upotettu kalloni sisään. Yläfrekvenssien seuraan ilmestyi ajoittain myös matalampi, lankapuhelimen luuriääntä muistuttava taajuus, joka kuitenkin onneksi kävi vain pikavisiiteillä.

 

Korviin oli toki ennenkin iltaharjoitusten ja varsinkin sähköisesti vahvistettujen konserttien jäänyt jälkioireina kihinöitä, mutta tämän mittaluokan vaiva oli uutta. Vointini oli kaikkineen hieman nuutunut, joten päättelin jonkun kausiflunssan tekevän tuloaan ja oletin vinkunan poistuvan parantuessani. Flunssaa ei tullut, mutta korkea urkupiste soi tauotta myös seuraavina päivinä. Parin viikon jälkeen oli todettava, että piccolokuoro on tullut jäädäkseen.

 

Jälkeenpäin on helppo nähdä, että tinnituksen saapumiselle oli tuossa vaiheessa kaikki portit auki. Takana oli vuosi ylimitoitettua äänekästä työkuormaa, kun olin virkatöihin kuuluvan opetuksen ja konserttien lisäksi ottanut johtaakseni Hammerfestissa sekä kaupungin big bandin että puhallinorkesterin. Molempien viikottaiset treenisessiot kestivät harjoitusiltoina iltakymmeneen, enkä ollut johtaessani katsonut tarpeelliseksi suojata kuuloani millään tavalla. Normaalin työhässäkän lisäksi stressiä tuottivat tuossa vaiheessa myös monisäikeiset huolet, kun perhepiirissä oli yhtäaikaa kohdattu useita dramaattisia käänteitä. Ja olihan korvillani tietenkin takana jo kolmisenkymmentä vuotta ammattimaista musiikkielämää.

 

Korvien soiminen alkoi haitata öisin nukkumista ja kuluttaa päivisin hermostoa. Siitä seurannut pään jumittuminen puolestaan tuntui voimistavan vinkunaa. Itseään ruokkiva kiusankierre veti kohti uupumusta koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Hermosto oli ennen pitkää niin väsynyt, että koin usein voimien loppuvan kesken työpäivän. Aivoilta loppui yksinkertaisesti vääntö, kun piti prosessoida jotain hiukankin mutkikkaampaa tai luovempaa. Ääniyliherkkyys paheni myös ikäviin mittasuhteisiin. Henkisesti raskainta oli se, etten enää pystynyt itse laulamaan kuin minuutin tai pari, ennen kuin korvat soivat sietämättömästi.

 

Kerroin työterveyslääkärille oireistani. Sain saman tien pohdittavakseni tyrmäävän kysymyksen: Mitä muuta kuin musiikkia voisin tehdä työkseni?

 

Reaktioni oli se, että tässä vaiheessa elämää on todella vaikea kuvitella totaalista uranvaihtoa. Ettäkö alkaisin pienen uudelleenkouluttautumisrupeaman ja sitten hyppäisin lähes eläkeiässä työnhakuun ilman uuden alani työkokemusta? Kaikkein pelottavinta oli tietenkin uhka koko omalle identiteetilleni. Voisinko selviytyä järjissäni ilman laulamista, joka on muodostunut suorastaan osaksi minuuttani?

 

Päätin, etten luovuta vielä. Muutokset työnkuvaan olivat kuitenkin väistämättömiä, ainakin ensihoitona akuuttiin tilanteeseen. Yhdessä lääkärini ja suurta joustavuutta osoittaneen työnantajani kanssa etsimme helpotusta tilanteeseen sillä tavoitteella, että työurani musiikin parissa voisi yhä jatkua. Karsimme ensi alkuun toimenkuvastani raskainta äänikuormitusta sisältäneet työtehtävät, kuten puhallinkokoonpanojen johtamisen ja koululuokkien laulattamisen. Järjestin viikon aikataulua muilta osin uusiksi niin, että tuntien välillä oli pidempiä taukoja korvien lepuuttamista varten. Korvatulpat tulivat lähes jatkuvaan käyttöön.

 

Seuraavien kuukausien aikana epätoivo vaihtui valoisampiin näkymiin. Suurelta osin arki ja työ sujuivat oikein siedettävissä merkeissä. Varovainen piti toki olla koko ajan. Liioille desibeleille altistuminen, ylimääräinen stressi ja kaikki verenpainetta heilauttava nostivat armotta tinnituksen volyymiä, joten tarkkana sai olla sekä terveyden, työolosuhteiden että kaikenlaisen elämänhallinnan kanssa. Mutta suurin osa päivistä oli pian täysin siedettäviä, ja mikä huojentavinta, pystyin taas laulamaan.

 

Laulamisen osalta tapahtuikin yllättäviä asioita. Korvatulppien kanssa harjoittelemaan ryhtyminen tuntui olevan parasta mitä minulle oli laulajana tapahtunut pitkään aikaan. Kun äänentuoton kontrolloiminen perustui pääasiassa fyysisille tuntemuksille kuulokuvan sijaan, tunsin löytäneeni jopa aivan ratkaisevia lauluteknisiä oivalluksia. Kun ennen pitkää oli taas mahdollista laulaa konsertteja, nautin niistä enemmän kuin aikoihin.

 

Tinnitus on luonteeltaan krooninen vaiva, johon ei tunneta varsinaisia parannuskeinoja. Sen kanssa on vain opittava elämään. Sisäiseen hiirikarkottimeen tottuu jossain määrin, ja tinnituskokemuksen voimakkuutta voi lieventää välttämällä paitsi turhaa melua myös verenpainetta ja stressaamista.

 

Tätä kirjoittaessani, vajaat kolme vuotta ongelman ilmaantumisen jälkeen, oma tilanteeni on suorastaan uskomattoman hyvä verrattuna siihen, mitä uskalsin alkuvaiheessa toivoa. Pystyn jatkamaan rakastamaani työtä, laulamaan täysipainoisesti ja nauttimaan musiikista kuten ennenkin. Isompienkin kokoonpanojen kanssa toimiminen onnistuu jo. Työmäärän suhteen olen toki koko ajan tarkkana ja kaoottisia häly-ympäistöjä vältän. Olen myös saanut lisäsyyn pitää huolta yleiskunnosta ja leppoisasta mielentilasta, mikä ei ole millään muotoa haitaksi.

 

En jaksa alkaa jossitella menneitä valintoja, mutta nuoremmille kollegoille ja musiikkimaailman vastuuhenkilöille esitän oman kokemukseni pohjalta vakavin äänenpainoin kehotuksen: Suhtautukaa korvien suojeluun vakavuudella riittävän ajoissa!